Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli kuninkaana.
Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.
Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut mahdollista.
Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä, Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen alaiseksi.
Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää. Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi, mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran katkettuaan uusita.
Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja, joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.
Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta. Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten sielullisen koneiston pani liikkeeseen.
Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.
Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida
Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja
Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa,
josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.
2.