Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä. Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä palvellaankin ulkonaisia tapoja.
Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut. Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena. Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on nähnyt, kuullut tai lukenut.
Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.
Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.
Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.
Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.
Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia katseita sinnepäin.
Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli rautalangoilla tuettu.
Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.
Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin, vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!"