Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt, kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella, mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa ystävällisen neuvon?" — "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. — "Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan, missä puhutaan hänen vartalostaan.
Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.
Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.
Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat. Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä. Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.
Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.
Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää. Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista nuorukaista.
"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään."
Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen hyökkäykseen.
"On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort. Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä Pietariin."
Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.