"Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan, arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta, jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia meidän näyttelevän Faustia."
Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:
"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne."
Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä eteisessä hän kääntyi ja sanoi:
"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana. Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'."
Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen ystävällisesti jatkoi:
"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!"
Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi. Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli, vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!"
Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä. Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa. Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin tarkoittaa!"
Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan — ja jumala paratkoon, hän kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! — hän antoi älynsä leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä. Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä, sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä tahansa anteeksi.