Mökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun jäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä näkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.
Mökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin karvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein lujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat panemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.
— Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen veljeään. — Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.
— Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. — Minä en tule miksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!
— Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä, sanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.
— Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi
Luru. — Siitä saamme hännän.
Mökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän irti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen paikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin häntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö kauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja molemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru taakseen ja huusi:
— Odota vähän, häntä jäi!
Häntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat pysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia määrättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän paikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi kuin jäikin aivan lujaan istumaan.
— Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.