— Mennään nyt, sanoi Luru.
Mökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan nelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen kiinni.
Mökö katseli veljeään.
— Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. — Ei noin suuria marakatteja ole.
— No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.
— Se on oikein, lausui Mökö. — Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva. Ja sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin mukana.
Kylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne oikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru näytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti sitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi posetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö ei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä toinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada kiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille. Mökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.
— Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. — Viekää pois nuo koiranne, sillä muuten ne syövät minun paviaanini.
Kyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta näyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja nelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö veivasi posetiiviaan.
Kylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä. Että se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat, sillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika takaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta he eivät koskaan olleet nähneet.