— Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.
— Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.
Emäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten tapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle syötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin paljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään veljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla olisi pilannut kaiken.
Lurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri, kiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä kivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi ja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän pian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon lähtevän irti.
Ja rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja tulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko olivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.
— Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.
— Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.
— Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta vertaa enemmän kuin sinä saat.
— Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin päällä, sanoi Mökö.
On aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä. Tähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se loppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun tuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi irti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.