Kun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen päälleen hännän ja sanoi:
— Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään tekemisissä.
Hän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden.
Luru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun
Mökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden.
Hännän hän otti kainaloonsa sanoen:
— Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja tänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja voihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi läiskiä niin paljon kuin tahtoo.
Vaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää lähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja kylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla vielä koiriakin pahempia kiusanteossa.
Hän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen laidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan hän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten varovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt selville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä lähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että se oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni sitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. — Pitääkö minun tulla mukanasi?
Kettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli häntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja meni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi sitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään aukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru kumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.
— En minä tuonne mene, päätti Luru.