Kettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun, heilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.
— Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.
Ja silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin, joka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja sitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.
Hän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti kätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä kietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa. Siihenhän kettu kuolla kupsahti.
Luru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka Mökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan nyt kuollut kettu omanaan.
Hän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä pesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä, niin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru huusi:
— En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!
— Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa vettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun päälle.
Tietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.
Lehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat omat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat tietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat häntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se ei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien sarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja lehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru pääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja siellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä kummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian lähtenyt pois.