— Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!
Tähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla tapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:
— Sehän on Luru!
Kaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.
Mutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin puhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi liimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu kasa.
Kyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan paitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan mistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät pulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:
— Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!
Ja se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä olevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan kokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi itsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi kauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan kuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen karvamäärän, mikä nousi pinnalle.
Näin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti, sillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä kauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja olihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon enemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin soittamisesta.
Mökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina, mutta siihen Luru ylpeästi vastasi: