— Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista ulkomuotoa. Minulla on sellainen.
Ja siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.
Kun Kiljuset leipoivat
Kiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika, jolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen sanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:
— Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä säästämään.
— Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. — Me panemme jauhoja entistä vähemmän taikinaan.
Ja niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa olikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun oikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja siitä sitten uuniin.
Äiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja leivät saivat jäädä paistumaan.
— Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti, — ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.
Kun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja katsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes kaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.