Kylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa levitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät toisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja peräseinään.
Koko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa, osaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain ihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että vaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.
— Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. — Kyllähän siitä tulee oikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.
— Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, — jos se kypsyy, niin emme saa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin uunin suu.
— Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, — ja pannaan pieneksi ja sitten uudestaan uuniin.
Isä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.
Taikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se olikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja ne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän niistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.
Nyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.
Tänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta, josta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei herrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja kyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet kypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei ainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.
— Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen häneltä vastausta.