— Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät kypsyä, sanoi Mökö.
— Se oli taas viisas lause, sanoi isä. — Semmoisia poikia minulla on, että ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.
Ja kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin nukkumaan.
Koko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä taikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui siitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä sitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun äiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja huomasi pudonneensa sängystä.
Hän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin katsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.
— Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.
— Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.
Mutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle tukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki jäsenet olisivat heltineet.
— Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.
Ja niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni pantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.