Mutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.
— Nämä pitää syödä? sanoi isä.
Kylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun koettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden pureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä jauhoja taikinaa tehdessään.
Kun Kiljuset olivat ravustamassa
Isä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he asuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka eivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.
— Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, — kun voimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.
Ja hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.
Hän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna syötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.
— Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. —
Tarttuvatko ne siihen kiinni?
— Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.