Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin ryhtyy tekemään sille kiusaa.
Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:
— Mitä elukoita ne ovat?
Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.
Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:
— Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!
Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta silmiinsä paljaasta odotuksesta.
Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa, olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä, käänteli niitä ja sanoi:
— Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.
Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi: