— Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.
— Usko minua, se rupeaa lihomaan.
Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat nousta.
Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat. Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki, itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.
Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.
Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä seikkailuista sanoi rauhallisesti:
— Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!
Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.
V
Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä puheella tarkoitettiin heitä.