Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.
Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat hankkia.
Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.
Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä. Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas, jossa uusi sade osui häneen.
Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui. Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi, kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.
Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.
Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.
Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.
— Emme me tuonne mene, sanoivat he.
— Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. — Eihän se ole mitään muuta kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.