— Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.
— Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. — Riisukaa päähänne, niin minä sivelen sudilla teitä.
Mutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin erinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja sitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä kynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei heillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.
— Emme me tule sellaiseen! huusivat he.
Ja molemmat läksivät juoksemaan pakoon.
— Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, — sillä muuten ei kuvista tule mitään.
— Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. — Juokse sinäkin, mamma!
Äiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa. Äiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen ketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän aivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin laiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti kätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein jysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.
Hän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan roskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.
Isä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi: