— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Hän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin suinkin jaksoi.
Pojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden kohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat harjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät ravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi jäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen ja sitten toinen apulainen.
Kissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä pakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja etsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta sisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina tulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä pitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli katolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri uudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas, että viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi roikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä Kiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli opetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja sitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti Kiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja kumma, etteivät he loukanneet itseään.
Mökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja sieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet katolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.
Siinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun Kankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia enää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi niin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat poissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole olemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.
Kiljusen poikain posetiivi ja marakatti
Kiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän posetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen huomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat sanoneet toisilleen:
— Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi tulisimme.
Sattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko päiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne posetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan ja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.