— Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. — Olen kuullut heistä puhuttavan, sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään. Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?
— Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi ukkeli.
— Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, — niin täytyy heille sitten näytellä paikan merkillisyyksiä.
Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.
Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:
— Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä, jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.
— Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.
Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:
— Setä on pudottanut kultarahan.
— Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.