Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja oikein hyviä ystäviä he olivatkin.
Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua matkaseurastaan.
— Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.
— Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli. — Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata näkemään.
Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.
— Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu osoittaen Eskoa.
— Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän kanuunalla ampumisenkin järjesti.
Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään, sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.
— Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.
— Mikäkö se on? sanoi ukkeli. — Se on Kiljusen herrasväki!