Pari päivää myöhemmin pojat kuulivat, miten isä sanoi äidille:
— Parasta taitaa olla, ettei lähetetä ilmoitusta lehtiin, sillä kai jollain muullakin tavalla voi kissan saada ostetuksi.
Tästä pojat kovasti pahastuivat. Eivät he sanoneet vanhemmilleen mitään, mutta menivät sen sijaan isän huoneeseen, etsivät ilmoituksen ja lähettivät sen erääseen Helsingin lehteen pyytäen, että se toimitettaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin.
Kyllähän sanomalehtien toimituksissa Kiljusen herrasväki tunnettiin ja sen vuoksi oikein kovalla kiireellä ilmoitus lähetettiinkin toisiin lehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.
Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli leivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.
Mökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin, että olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan pitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jäljestä ja koetti saada heidän paidanliepeitään suuhunsa.
Kun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin alkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.
Kello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei asemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti sanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia lapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se ollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.
Luru ensimmäisenä arvasi oikein. Hän huusi:
— Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!