Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen vuoksi ottanut nuoran mukaansa.
Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat muuallakin.
Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty kaksi hirveä.
— Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.
Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen, että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan. Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen kalpeammaksi, huusi:
— Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!
Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se suututti Mököä, ja hän huusi:
— Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi tässä on!
Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään liikahtanut.