— Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. — Ei se kuole sinun pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.
Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.
Mökö huusi:
— Minne sinä menet, Luru?
— Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven vetäessä häntä pitkin metsää. — Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä, jos pääset!
Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni.
Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun
Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven
selkään.
Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.
Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan häntä pitkin metsää, niin hän huusi:
— Kiipeä selkään, Luru!
Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan, kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru, hänen oma, laiha veljensä.