Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee Helsinkiin päästyä.
He olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:
— Missä Pulla on?
— Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.
Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.
Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.
Mutta millaisessa tilassa se olikaan!
Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se heilutti.
Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa, etteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään, ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas koira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.
Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä. Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin se Mökön taskusta.