— Isähän on sanonut, että salin huonekalut pitäisi myydä ja ostaa uudet sijaan. Viedään ne.
Ei isä Kiljunen koskaan ennen ollut kuullut, että joku lähtisi markkinoille myymään vanhoja huonekaluja. Mutta mikä ennen ei ollut tapahtunut, sehän saattoi tapahtua nyt.
Kiljusen vajassa oli vanhat nelipyöräiset vankkurit, sellaiset, joita kaupungissa käytetään huonekaluja muutettaessa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Miten ne olivat taloon joutuneet, sitä ei kukaan muistanut. Samahan se oli, millä tavoin ne olivat tulleet, pääasia oli, että ne nyt olivat aivan tarpeeseen.
Näille vankkureille ladottiin nyt Kiljusen salin huonekalut, he olivat nimittäin päättäneet mennä hevosella ajaen markkinakaupunkiin asti, jotta ei tarvitsisi rautatiellä maksaa kallista rahtia.
Ja kun sitten herrasväki oli valmis lähtemään, niin olipa se näky, jota kannatti katsella. Aivan vankkureiden etuosassa oli isä Kiljunen ajamassa istuen sohvalla. Keskellä kuormaa oli kiikkutuoli, joka oli asetettu suuren laatikon päälle ja lujasti köytetty kiinni, jotta se ei pääsisi heilumaan minnekään. Tällä tuolilla istui äiti Kiljunen. Hänen takanaan oli salin korkea seinäpeili, muodostaen äiti Kiljusen kiikkutuolille komean taustan, jotta näytti aivan siltä, kuin hän olisi istunut valtaistuimella. Peilin takana oli rottinkireunainen pyöreä kukkapöytä, jonka keskellä Pulla komeili. Kuorman sivuilla olivat salin tuolit, ja niillä pojat istuivat. Susanna oli myöskin otettu matkaan ja se makasi vuoroin äiti Kiljusen sylissä, vuoroin sohvalla isä Kiljusen vieressä. Äiti Kiljusen edessä ja siis sohvan takana oli salin pöytä ja sillä priimuskeittiö. Tämän oli äiti Kiljunen tahtonut ottaa mukaansa, keittääkseen matkan varrella perheelleen kahvia.
Kyllähän kylän väki oli nähnyt Kiljusen herrasväen jos jossakin muodossa ja jos jonkinlaisilla ajoneuvoilla matkustavan, mutta tämä oli kuitenkin jotain aivan erikoista. Sen vuoksi olikin koko kylä kokoontunut katsomaan heidän lähtöään.
Isä Kiljunen oli tottunut kaikenlaisiin yleisön suosionosoituksiin, sen vuoksi hän aivan tyynenä istui paikallaan ja maiskuttaen suutaan hoputti hevosta menemään. Äiti Kiljunen, aina ahkera nainen, oli ottanut sukankutimen mukaansa ja istui nyt kuorman päällä valtaistuimellaan, hattu päässään hiukan viistossa, hymyilevänä nyökäten kaikille kyläläisille. Pojat hurrasivat, ja Pulla haukkui jäähyväisiksi kylän koirille kukkapöydältään.
Ja niin sitä mentiin hiljalleen eteenpäin. Matkalla he herättivät siksi suurta huomiota, että kaikki liittyivät heidän jälkeensä. Kun viimein tultiin markkinakaupunkiin ja ajettiin torille, luulivat jo ihmiset nähdessään korkean kuorman ja sen päällä aivan kuin valtaistuimella naisen sekä kuorman jäljestä tavattoman pitkän jonon kansaa hevosilla ajaen, että nyt tuli jokin suuri herra kaupunkiin.
Mutta eihän se ollut mitään muuta kuin Kiljusen herrasväki, joka tuli markkinoille.
Torille tultuaan Kiljuset laskeutuivat alas, riisuivat hevosen valjaista ja nostivat huonekalut maahan. Äiti Kiljunen, joka aina oli huolellinen, järjesti huonekalut torille aivan samoin, kuin ne olivat olleet heidän salissaan. Ja tämä näyttikin huoneelta kaikin puolin muuten, paitsi että puuttui katto, seinät ja puulattia. Pöydällä kiehua porisi priimuskeittiöllä kahvipannu ja äiti Kiljunen istui kiikkutuolissaan pöydän vieressä kutoen sukkaa. Isä Kiljunen istui tavallisella paikallaan sohvassa tupakoiden, ja Susanna oli hänen sylissään, Pulla käveli edestakaisin tarkastellen väkijoukkoa. Pojat, jotka muuten eivät kotonaan koskaan kauaakaan istuneet yhdessä paikassa, istuivat nyt nojatuoleissa. Ainoa, mikä ei muistuttanut Kiljusen salia, oli hevonen, joka oli sidottu sohvaan kiinni ja jonka eteen oli pantu heiniä kukkaspöydälle.