Tätä menoa jatkui kauan aikaa. Viimein löytyi Plättä keskeltä lantatunkiota, jonne se oli pudonnut koiran selästä. Täällä se tyytyväisenä istui. Mutta pojat eivät olleet tyytyväisiä nähdessään sisarensa. Arvaahan sen, minkä näköinen oli sen paita, oikeastaan Lurun paita, joka oli sen yllä, ja millainen se oli itse.
— Ei se ole suinkaan kauniin näköinen, sanoi Luru ottaessaan Plätän syliinsä.
— Eikä hyvän hajuinen, sanoi Mökö.
— Se ainakin on hyvä asia, sanoi Luru, ettei tässä tarvita palkeita.
Plättä on aivan kuiva.
He veivät sisarensa, josta ei enää voinut laisinkaan sanoa, minkä värinen se oli, kehtoon. Varmuuden vuoksi he päästivät kehdon tikapuista irti, sillä eihän tiennyt, mikä vaara voisi uhata sitä jälleen, jos se siinä roikkuisi.
Plättä oli kaikesta tästä jo niin uupunut, että se nukkui aivan heti. Väsyneitä olivat pojatkin juoksustaan ja menivät pitkälleen pihamaalle ja nukkuivat. Pulla oli väsynyt sekin ja nukkui poikien viereen.
Talossa oli kaikki aivan hiljaista. Ja se oli kaikista merkillisintä, sillä Kiljusen herrasväen asunnolla ei juuri koskaan ollut hiljaista.
Mutta kylläpä oli poikien herääminen sen sijaan sitä meluisempi. Oikein Kiljusen herrasväen tavalliseen malliin oleva metakka seurasi tätä hiljaisuutta. Ja tämä johtui seuraavasta seikasta. Plättä heräsi ensimmäiseksi. Se kaatoi kehtonsa ja putosi maahan. Mutta kun se oli terve ja roteva lapsi, niin ei se sanonut yhtään mitään, kierieli vain vähän aikaa maassa ja sitten alkoi kontata eteenpäin.
Pihamaa oli hiukan viettävä ja Plättä vuoroin ryömi, vuoroin kieri sitä myöten, kunnes tuli sen toiseen laitaan. Täällä oli suuri muurahaiskeko.
Plättä oli utelias olento. Se näki joukon tuollaisia pikku eläviä ja koetti saada niitä käsiinsä. Kun ne pakenivat, meni Plättä niiden jäljestä ja joutui viimein aivan muurahaiskeon lähelle.