Palvelijatar silloin sanoi nähneensä poikien ratsastaneen pois.
— Meidän täytyy kiireimmän kautta lähteä asemalle! sanoi isä.
— Mutta meillä ei ole hevosta, sanoi äiti.
Isä Kiljunen muisti entisaikaan suomalaisten ajaneen paljon härillä.
Heillä ei ollut härkää, mutta olihan lehmä.
Lehmä siis valjastettiin rattaitten eteen. Ja sitten lähdettiin.
Kun lehmä ensi kertaa oli tällaisessa hommassa, niin se ihmetteli aluksi, vaikka ei olisi luullut Kiljusen herrasväen lehmän mitään ihmettelevän. Mutta kyllä tämä lehmä oli kovin kummastunut. Ja kun lehmä on kummastunut, niin ei koskaan voi tietää, mitä se tekee.
Eikä Kiljusen isä ja äiti myöskään edeltäpäin tienneet, mitä tapahtuisi heille matkallaan asemalle.
Vähän matkaa lehmä juoksi maantietä pitkin, mutta sitten se arveli tarvitsevansa ruokaa ja kun tien vieressä oli ruohoja, niin se meni sinne, kärryt jäljessä tietysti ja kärryillä ihmiset. Vähän ajan päästä he olivat ojassa kumossa. Lehmä vain seisoi ja ihmetteli, miksi ne sinne menivät eivätkä pysyneet rattailla.
Kun jälleen oli päästy maantielle ja kuljettu parikymmentä metriä, pysähtyi lehmä ihmettelemään erästä aidanseivästä eikä mitenkään tahtonut mennä eteenpäin.
Äiti Kiljunen meni vetämään sitä sarvista ja isä lykkäsi rattaitten perästä. Näin päästiin taas vähän matkaa.