— Tästähän tulee oikeaa plättäntuuta, emmekä me sellaiseen suostu!
Mutta erään tehtailijan pojat olivat kuulleet vanhempiensa sanovan, että nykyään voi saada mitä tahansa, kun vain väittää, että se on kansan tahto. He siis huusivat:
— Opettajien täytyy! Se on kansan tahto!
Ja silloin heti opettajat suostuivat. Kun siis Kiljusen herrasväki meni asemalle, se oli juhlallista. Edellä kulki Pulla, sitten vetivät opettajat rattaita, joilla Plättä istui äitinsä sylissä. Kiljusen pojat kävelivät rattaitten vieressä ja isä niiden takana. Kaikki koulun partiopojat ja -tytöt muodostivat kunniakujan, käsissään pitkät kepit.
Raahessa, jonne Kiljusen herrasväki sitten saapui, olisi näytäntö sujunut aivan erinomaisesti, ellei heti alussa olisi tapahtunut pientä selkkausta. Ja sen sai Pulla aikaan. Kun Raahe on vanha merikaupunki, haisee siellä kaikki mereltä, siis suolaiselta. Ja tästä hajusta ei Pulla ensinkään pitänyt. Rakennuksessa, missä näytännöt annettiin, oli vahtimestarina entinen merimies, josta ei suolainen haju ollut koskaan lähtenyt. Pulla alkoi kiivaasti häntä haukkua. Mies suuttui ja potkaisi Pullaa. Pulla suuttui vielä enemmän ja kävi hänen housunlahkeisiinsa kiinni. Eihän vanhalla merimiehellä koskaan housut ole kiinni muuta kuin vyöllä. Kun siis Pulla oikein kovasti kiskoi, luisuivat housut vyön alta. Sitä on mahdotonta selittää, mutta se vain lopputulos oli, että Pullalla oli vähän ajan päästä miehen housut suussaan ja läksi niiden kera juoksemaan yleisön puolelle. Eihän kukaan mies voi olla ilman housuja. Tämäkin läksi siis ottamaan niitä pois. Pulla juoksi tuolien ja penkkien alitse ja mies hänen jäljestään. Kaikki koettivat ottaa Pullaa kiinni, mutta se ei onnistunut. Se läksi ulos ja mies hänen jäljestään. Mutta nyt täytyi jo näytännön alkaa. Isä Kiljunen ei ensin tiennyt, miten ensimmäinen näytös esitettäisiin, kun Pulla oli poissa, sillä Pullallahan oli siinä hyvin tärkeä osa, kun se haisteli, missä Plättä oli. Lopulta isä pelasti näytelmän juonen, kulkien hän vuorostaan nelinkontin pitkin maata ja haistellen.
Ja tultiin Ouluun. Työväentalo oli tungokseen asti täynnä väkeä ja odotus sekä jännitys oli suuri. Kun Plättä ensimmäisessä näytöksessä tuli näyttämölle ja alkoi kontata tynnyriä kohden, nousi hän seisaalleen ja katseli yleisöön päin. Aivan eturivissä istui eräs vanha koulunrehtori. Plättä tahtoi sanoa tälle jotain ystävällistä ja osoittaen sormellaan häntä lausui:
— Plut, plut!
Kaikki ihmiset kääntyivät rehtoriin päin ja nauroivat. Kaikki olisi pysähtynyt tähän, ellei Plätän mieleen olisi juolahtanut ruveta retkumaan. Hän siis seisoi paikallaan ja nytkytti ruumistaan ja nauroi. Rehtori suuttui ja luuli Plätän jollain tavalla häpäisevän häntä, joka oli entinen eduskuntalainen; hän nousi seisomaan ja piti oikein kasvatusopillisen esitelmän Plätälle, johon tämä vastasi:
— Plät, plät!
Yleisö luuli tämän kaiken kuuluvan näytelmään ja taputti hurjasti käsiään.