Viimein Plättä kiipesi tynnyriin ja näytäntöä voitiin jatkaa. Mutta neljännen näytöksen aikana, kun linnun piti riistää Plättä, tekikin tämän äkkiä mieli päästä vanhan rehtorin luo. Hän läksi siis yleisön puolelle. Äiti Kiljunen tulla haapparoi suurine siipineen näyttämölle ja etsi Plättää.
— Prää! huusi silloin Plättä, joka oli kiivennyt rehtorin polvelle.
Äiti Kiljunen ei ollut yhtä taitava kuin isä Kiljunen muuttamaan kappaletta, sillä eihän hän sitä ollut kirjoittanutkaan, eikä siis osannut panna omiaan siihen. Hän läksi yleisön puolelle. Muutamat pikku tytöt, jotka istuivat lähellä, pelästyivät tätä suurta hirveää lintua ja alkoivat parkua. Äiti Kiljunen koetti heitä rauhoittaa ja hyppeli heidän edessään. Mutta siitä tytöt vielä enemmän alkoivat huutaa. He pakenivat näyttämön puolelle. Pian olivat kaikki pienet lapset siellä, ja äiti Kiljunen hyppeli yleisön puolella. Saatiinhan näytäntö viimein loppumaan, vaikka ainoastaan sillä tavalla, että rehtori meni näyttämölle ja piti sieltä oikein innostuttavan ja isänmaallisen puheen. Mutta kun yleisö viimein läksi teatterista, ei se oikein ollut selvillä siitä, miten näytelmä päättyy, kun sitä häiriöittä näytellään.
Näytännön jälkeen meni koko Kiljusen herrasväki katsomaan koskea. Isä Kiljunen, jolla oli hyvin suuret ajatukset itsestään, ihmetteli sitä, ettei koskea oltu pysäytetty hänen kunniakseen. Hänelle koetettiin kyllä selittää, että se oli mahdotonta. Mutta isä Kiljunen ei sitä uskonut, vaan sanoi:
— Puhukaa mitä puhutte! Jos me Kiljuset asuisimme tässä kaupungissa, niin ei meille mikään olisi mahdotonta!
Ja se koski kovasti pohjalaisten kunniaan, sillä he uskoivat voivansa saada mitä tahansa aikaan.
Nukuttuaan yön hotellissa rautatieaseman lähellä he aamulla läksivät etelää kohden ja tulivat Tampereelle. Kyllähän Kiljusen pojat tämän kaupungin tunsivat, sillä täällähän he olivat vähän aikaa kouluakin käyneet.
Tässä kaupungissa tapahtui jälleen näytännön aikana yhtä ja toista huomattavaa. Joku pahankurinen mies alkoi heti ensimmäisen näytöksen aikana matkia koiran haukuntaa Pullan tultua näyttämölle. Pulla höristi korviaan ja ärähti vastaan. Mies haukkui yhä kiivaammin, ja kaikki ihmiset nauroivat nähdessään, miten Pullan karvat kiukusta nousivat pystyyn. Pulla ei enää muistanut laisinkaan osaansa näytelmässä, vaan seisoi lavan etuosassa ja räkätti oikein voimainsa takaa. Ja koko yleisö ryhtyi vuorostaan matkimaan koiran haukuntaa.
— Tässähän menee kaikki aivan sekaisin, sanoi isä Kiljunen.
Hän tuli äidin ja poikien keralla näyttämölle ja koetti taltuttaa Pullaa. Mutta se ei onnistunut. Pulla läksi juoksemaan pitkin näyttämöä ja Kiljusen herrasväki jäljestä. Yleisö luuli tämän kuuluvan kappaleeseen ja taputti ihastuneena käsiään. Tässä hötäkässä kaatui tynnyri, jonka sisällä Plättä oli, ja alkoi vieriä yleisöön päin. Näyttämön ja katsomon välillä oli syvennys orkesteria varten, ja kun nyt ei soittokuntaa tarvittu, niin oli tämä aukko peitetty laudoilla. Tynnyri vieri tämän laudoituksen päälle. Kiljusen herrasväki riensi näyttämön puolelta pelastamaan Plättää, ja yleisön puolelta tulivat monet samassa tarkoituksessa. Eihän laudoitus sellaista painoa kestänyt, vaan se rusahti rikki, jolloin kaikki putosivat syvennykseen.