Kun siis illalla tuli näytäntö, oli väkeä teatterihuoneella aivan tungokseen asti. Näytäntö oli oikeastaan Kiljusten juhlimista, sillä savolaiset rakastavat juhlimista. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli valtuusto torvisoittokunnan kanssa lavalle. Plättä rupesi tietysti retkumaan soiton tahdin mukaan, ja tämä nauratti niin kovasti soittajia, että lopulta ei kukaan muu enää saanut ääntä torvestaan kuin suurimman torven soittaja, sillä hän oli vanha mies, jolla oli monta lasta, eikä hän siis vähääkään hämmästynyt Plätän retkumista. Kun torvi sanoi aina vähän päästä kumealla äänellä: Puh, puh! niin Plättä siihen väliin aina sanoi: Plät!
Toisen näytöksen aikana tulivat urheilijat ja heittivät Kiljusia ilmaan. Kolmannen näytöksen aikana kävi suometarlainen lähetystö ja neljännen näytöksen aikana nuorsuomalainen, jolloin äiti Kiljunen lintupuvussaan tuli heidän erikoisen juhlimisensa esineeksi.
Laivalla he täältä läksivät Savonlinnaan. Kun siellä on kylpylaitos ja siis paljon ulkomaalaisia, päättivät Kiljuset antaa näytännön kylpylaitoksen juhlasalissa.
Kaupungissa oli paljon venäläisiä ja nämä pitivät aivan tavatonta iloa näytännössä, vaikka he eivät ymmärtäneet yhtään mitään Kiljusten sanoista. He antoivat uudet nimet koko herrasväelle, nimittäin Skrikunoffit, Pullaa he kutsuivat Bablushkaksi, Plättä, Mökö ja Luru saivat pitää omat nimensä. Venäläisten kunniaksi isä Kiljunen järjesti kappaleeseensa venäläisen tanssin. Ja kun venäläiset osaavat tanssissa aivan kovasti hyppiä, niin arvaahan sen, että Kiljusten esitys miellytti heitä tavattomasti. Kaikki nauroivat niin paljon, että seuraavana päivänä moni oli kipeä pelkästä naurusta ja ylilääkärillä oli paljon työtä heitä hoidellessaan.
Vilkkaitten ihmisten seurassa ei tietysti Kiljusille voinut tapahtua mitään odottamatonta, mutta toisin kävi heidän tultuaan Sortavalaan. Kun näytäntö oli annettava kaupungintalolla, niin ilmoitti se herra, joka omisti kaupungin sähkölaitoksen, ettei hän anna sellaiselle roskajoukolle, kuin Kiljuset ovat, mitään valaistusta.
— Mekö roskajoukko! huudahti isä Kiljunen.
Ja hän suuttui niin, että tuli aivan punaiseksi. Ja sitten hän meni tapaamaan tuota herraa, joka omisti sähkölaitoksen.
Sähkötehdas oli sillä puolen kaupunkia, jota sanotaan Kymöläksi ja jonne kaupungista päästään kapeaa puusiltaa myöten. Keskellä tätä siltaa Kiljuset tapasivat sähkölaitoksen omistajan.
— Saammeko sähköä vai emmekö? sanoi isä Kiljunen tiukasti.
— Ette saa, kun minä kerran olen kieltänyt, vastasi toinen. Ja kun minä sanon ei, niin se on ei!