Silloin äiti Kiljunen suuttui vuorostaan ja löi tätä herraa korvalle. Herra katsoi pitkään tähän laihaan naiseen ja ihmetteli, mihin paikkaan hän tätä vuorostaan löisi. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, oli äiti Kiljunen lyönyt jo toisen kerran. Herra horjahti kaidepuuta vasten, niin ankara oli lyönti, mutta samassa hän oli tarrannut äiti Kiljuseen kiinni ja molemmat menivät niin että molskahti veteen. Isä Kiljunen hyppäsi heti jäljestä pelastamaan vaimoansa. Mökö ja Luru hyppäsivät pelastamaan vanhempansa. Ihmisiä oli juossut suuret määrät sillalle katsomaan tätä metakkaa. Kun he kaikki nojasivat kaidepuuta vasten, niin ei se kestänytkään, vanha ja mädäntynyt kun oli, sellaista painoa, vaan irtaantui ja neljäkymmentäyhdeksän — niitä oli neljäkymmentäyhdeksän tarkkaan laskettuna — putosi veteen. Loiskahdus oli niin kova, että se kuului kautta kaupungin, ja ihmisiä riensi suuret määrät katsomaan, mikä oli hätänä.
Olipa vedessä metakka. Äiti Kiljunen ei nimittäin vähääkään välittänyt siitä, että hän oli vedessä, vaan täälläkin hän jatkoi tuon herran kanssa tappeluaan. He menivät aina tuon tuostakin veden alle aivan huppuun, nousivat taas purskuen pinnalle ja katosivat uudelleen. Pari kertaa äiti Kiljunen iski niin kovalla vauhdilla juuri kun toinen sukelsi veden alle, että hän teki oikein komean mukkelismakkeliksen vedessä. Tietysti toiset veteen pudonneet koettivat erottaa näitä tappelevia, mutta joutuivat siinä samassa yhteiseen metakkaan. Lopulta vesi aivan kiehui. Ja sellainen kohina siinä oli, että kalat pelästyivät, eikä sen jälkeen ole siitä lahdesta saatu muuta kuin aivan pikkuisia kaloja, kaikki suuret karkasivat ainiaaksi sieltä pois.
Lopulta kaupunkilaiset tulivat veneillä ja kokosivat ihmiset vedestä pois. Kun oli päästy rannalle, kysyi äiti Kiljunen sähkölaitoksen omistajalta oikein kiukkuisella äänellä:
— Saammeko sähköä vai emmekö saa?
— Vaikka juhlavalaistuksen, vastasi herra.
Ja sanansa hän pitikin. Koko kaupungintalo loisti illalla täydessä kirkkaudessa. Isä Kiljunen piti velvollisuutenaan ensin pitää puheen yleisölle. Se oli hyvin lyhyt ja kuului näin:
— On sanottu, että kansan tahto saa aikaan mitä tahansa, mutta se on väärä lause. Kansan tahdon yläpuolella on Kiljusen herrasväen tahto!
Ja silloin kaikki hurrasivat.
Mutta kun sana tuli Joensuuhun, että Kiljusen herrasväen piti tulla sinne, niin valtasi kaupungin asukkaat aivan täydellinen kauhu. He huusivat, etteivät he millään muotoa tahdo sellaista joukkoa sinne ollenkaan. Kun isä Kiljuselle tämä kerrottiin, vastasi hän ylpeästi:
— Jääkööt sitten omaan pimeyteensä!