Ja joensuulaiset saivat olla näkemättä Kiljusen herrasväen näyttelemistä.
Jos joensuulaiset olivat olleet tyhmiä eivätkä olleet käsittäneet, mitä suurta taidetta heille tarjottiin, niin kyllä viipurilaiset sen sijaan tämän arvon täydelleen tajusivat. He tajusivat kunnian, mikä Kiljusten tulon kautta tuli kaupungin osaksi, mutta myös vaaran. Hovioikeus, jolla oli ollut paljon vaikeita asioita selvitettävänä, tuli joukolla asemalle, sillä he tahtoivat nähdä sen olennon, joka osasi kietoa itsensä lankoihin ja niistä sitten jälleen päästä vapaaksi. He olivat kuulleet Plätän esiintymisestä Helsingissä ja uskoivat, että näytelmässä esiintyisi tuo sama kohta. Kaupungin sotaväki oli aseissa ja Kolikkoinmäen kanuunat käännetyt kaupunkia kohden. Teatterin pihalla odotti palokunta aivan valmiina ruiskuineen ja tikapuineen.
Teatterissa juhlittiin Kiljusia yhtämittaisella laululla. Kun Plättä nousi tynnyristä, niin laulettiin "Herää Suomi". Ja kun yleisö oli laulanut:
— Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura!
Silloin Plättä hihkaisi ilosta ja laulu meni kaikilla odottamatta hiukan viistoon.
Pulla luuli jalopeuralla tarkoitettavan häntä ja oli hyvin ylpeä, mutta siinä se oli aivan väärässä, sillä ei kukaan ajatellut nyt Pullaa.
Kun Plättä toisessa näytöksessä meni pesään, lauloi yleisö? Syttynyt on sota julma!
Kolmannessa näytöksessä vesisaavi sai yleisön laulamaan:
— Kuss' aallot Laatokan vuorihin lyö!
Mutta kun viimeinen näytös tuli, jossa äiti Kiljunen lintuna tahtoi ryöstää Plätän, niin ei innostuksella ollut enää mitään rajoja, kaikki huusivat: