Kun Plättä ojenteli käsiään, kysyi Mökö, mitä se oikeastaan tahtoi, ja silloin äiti selitti, että se halusi tarttua Mökön tukkaan kiinni. Mökö ei ollut kaupungissa viitsinyt mennä parturille tukkaansa leikkuuttamaan, vaan oli se haapparollaan sinne ja tänne.
— Kumarruhan alemmaksi, jotta se saa ottaa tukastasi kiinni, sanoi äiti.
Ja Mökö kumartui.
Plättä päästi oikein ilohuudon ja samassa sen pienet kädet olivat tarranneet veljensä tukkaan ja tarranneet oikein lujasti. Mökö parkaisi. Totta kai hän parkaisi, kun Plättä kiskoi oikein vimmatusti. Se oli perinpohjaista tukistamista.
Äiti nauroi ja Luru nauroi, mutta Mökö ei suinkaan nauranut, hän vain parkui. Ja Plättä kiljui ilosta.
— Päästä irti, senkin krapu! huusi Mökö.
Plättä ei päästänyt.
Mökö oikaisi vartalonsa saadakseen siten Plätän lopettamaan tukistamisen.
Mutta ei vaan Kiljusen Plättä sillä tavalla päästänyt otettaan. Se piti kiinni, piti oikein lujasti. Ja kun Mökö oikaisi itsensä, niin seurasi Plättä mukana. Siinä se nyt roikkui pitäen pienillä käsillään kiinni veljensä tukasta.
Äiti koetti irroittaa sen käsiä. Plättä huusi kiukusta. Mökö koetti ravistaa sitä irti, Plättä oikein vinkaisi suuttumuksesta. Ja se ei hellittänyt. Eipä ollut Mökö eläissään vielä saanut sellaista tukkapöllyä.