— Koeta vain, et sinä siitä kiinni saa, lausui Luru hyvillään.
Samassa olikin Plättä löytänyt toiset kohdat, mihin voi tarttua kiinni.
Ne olivat Lurun korvat.
Ja nyt se piti niistä kiinni aivan vimmatusti, piti koko voimallaan. Ja varmuuden vuoksi se vielä koetti ottaa suuhunsa Lurun nenää.
Kyllähän jokainen huutaa, kun korvista revitään, ja Plättä ei suinkaan hellästi pidellyt Lurun kuulolaitoksia.
Luru säikähtyi niin, että meni selälleen kumoon ja Plättä putosi hänen päälleen. Ja siinä se nyt kiskoi veljeään korvista, kiskoi niin, ettei kiukkuisin opettajakaan voi sen pahemmin tehdä.
Ja kun äiti koetti kiskoa sitä pois, niin se teki vain Lurun korviin yhä kipeämpää. Ja kun kiskaistiin, niin huusi Luru tuskasta ja Plättä kiukusta, sillä se ei olisi tahtonut päästää otettaan.
Eikä se päästänyt. Täytyi se jättää siihen, ja kun ei kukaan enää vastustanut, niin päästi se viimein otteensa, jolloin Luru korvat aivan tulipunaisina nousi ylös, äidin ottaessa lapsen syliinsä.
— Siitä taisi tulla oikein uusi Kullervo, sanoi Mökö.
— Kullervo repi ainoastaan kapalonsa rikki, sanoi Luru, mutta tämä repii vielä kerran aivan varmasti meidät rikki.
— Plättä ei ole paha, se on oikein kiltti tyttö, sanoi äiti. Pankaahan sormenne sen suuhun, niin näette, kuinka se sitä imee.