— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama, ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on valmis jatkamaan elämää.
— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu ja itse oli päättänyt elää.
Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa. Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten. Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.
Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:
— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.
Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään missä olen, siis on minun väistyttävä.
Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.
En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein, mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.
Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi, kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?
Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.