He tulivat yhdessä.
Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin, ja sitten alkoi taistelu.
Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.
Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:
— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi. Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.
— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.
Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli saanut voiton.
En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.
— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon, mitä olisitte vastannut?
— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.