Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle. Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.
Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.
Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt, sanoi:
— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.
— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä hymyillen.
— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään. Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa elämää.
— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.
— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän ja huokasi syvään.
Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa tarvittavat veitset ja sanoi:
— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.