Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.

— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin alkuun pääsee.

Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.

— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.

En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?

Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:

— Kutsukaa poliisi sisään!

Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti nousevan.

Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:

— Tänne saa tulla!