— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.
— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua tulemaan tohtorin luo.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi, joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:
— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.
— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa. Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.
— Mutta se häpeä?
— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä tunne.
— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan. Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille, mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja minä tahdon elää kunnollisena!
Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.
— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?