— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti, kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!
— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en minäkään ole syrjässä.
— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian. Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?
— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan hänestä!
— Uskooko tohtori sitä?
— Uskon.
— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi? Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.
Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin, että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan, minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:
— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.
Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen ja lausui sitten kummallisen kylmästi: