— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?
En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.
— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.
— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti, kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille, että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.
Katsoin terävästi häneen ja sanoin:
— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?
— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.
— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.
Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.
— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.