Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen. Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin tai tuomitsisin.
Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja. He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä. He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.
Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän edistäjäksi.
Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea, kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin, säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee hänelle määrätyn tehtävän?
Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.
Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin voin:
— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa. Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan, mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että noudatan lakia.
— Te ette siis voi tehdä mitään?
— En.
— Ette tahdokaan?