Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi, olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.
Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa. Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen, jossa hänen miehensä lepäsi.
Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.
Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:
— No miten sinun laitasi oikeastaan on?
— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.
Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.
Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin, ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan kuin esikuvanani.
Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti vastasi.
Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun. Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut, lausui hän: