— Loppu on siis tulossa?
Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman elämäniloiseksi.
— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne. Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että…
— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.
— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki hyvin taas.
Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin parantua.
Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin vakavasti:
— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne.
Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.
Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:
— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti, ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.