— Minulla on kirje teille.
— Anna se tänne.
— Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan. Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.
— Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian ja oikein himphamppua, sanoi hän.
Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian, kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä alta pääsi.
Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun ne menivät karkuun.
Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse, venäläiset pakenivat.
Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä, varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut. Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.
Samassa hän kuuli nimensä mainittavan. Ja sitten korpraali huuteli häntä.
— Mitä ne nyt minusta? ajatteli Napukka.