Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.
— Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.
Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt edes huutaakaan.
Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri, partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän, onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui, hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika, kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla, milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää, että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.
Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle. Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää. Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei putoaisi.
Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli kaukana.
Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään, maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana. Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti sitten eteenpäin juoksemaan.
Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua, mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.
— Missä täällä on päämies? huusi hän pihalla.
— Mitä minusta? sanoi eräs komea sotaherra.