— Onhan vain vississä paikassa.
— Missä?
— Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.
— Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.
Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:
— Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.
— Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön.
Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä. Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.
Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään, siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään näkynyt. Kaikki oli rauhallista.
— Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata, ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.