— Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin venäläinenkään.
Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:
— Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni, niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.
— Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.
Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin, sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi matkan kulkea.
Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan, sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä kukaan ymmärrä sitä etsiä.
Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni pihamaalle.
— Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.
— Tietysti on.
— Missä se on?