— Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia, rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.
Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi. Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.
— Mars matkaan nyt! huusi hän.
Korpraali naurahti, teki kokokäännöksen ja pian kuului kavioiden kopsetta.
— Se oli oikein, sanoi Napukka, mitä hän joutavia epäili.
Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään kuulumaan, niin kaikki nauroivat.
Korpraali toi saappaat. Nyt oli Napukka valmis menemään.
— Miksi sinä aijot? kysyi kenraali Napukalta.
— Sotamieheksi tietysti, tokaisi Napukka.
Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin. Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.